MIIKUL PAHOMOV 

Lyydi on uhanalaisin suomalais-ugrilaisista kielistä

"Suomen kielen lähimmistä sukukielistä lyydi on jo kuollut...", luetaan Uhanalainen mari -kirjoituksessa Yliopisto-lehdessä 15/98 sivulla 41. Tämä Anni-Elina Karvosen kirjoittama virheellinen väite ei ole ensimmäinen eikä viimeinen väärinkäsitys lyydin kielen elinvoimasta. Myös moniosaiset tietosanakirjat, esimerkiksi WSOY:n Facta 9 (Mikä nimi!), tiedottavat, että sammuneita suomalais-ugrilaisia kieliä ovat merja, muroma ja lyydi (Porvoo 1975, s. 26). Pahinta kuitenkin on, että näissä sanoissa on hiukkanen totuutta. Vaikka syntyperäisten lyydiläisten määrä on n. 10 000 henkeä, tätä Karjalan tasavallassa Aunuksen kannaksen itäosissa puhuttavaa kieltä osaa nykyään vain kolmisen tuhatta ihmistä, joiden keski-ikä on huomattavan korkea.

Kulttuuri telaketjun alla

Noin kymmenen vuotta jatkunut Itä-Karjalan kansallinen herääminen on turvannut karjalan ja vepsän kielen tulevaisuuden. Karjalaa ja vepsää opetetaan Petroskoin yliopistossa, opettajakorkeakoulussa ja peruskouluissa. Karjalan ja vepsän kielellä julkaistaan oppikirjoja, kirjallisuutta, lehtiä, puhutaan radiossa ja televisiossa. Niitä tutkitaan, niitä säilytetään ja elvytetään... Yksinään lyydin kieli on jostain syystä unohdettu ja jätetty sekä opetuksesta että kulttuurin kehityksestä syrjään, vaikka sanotaankin, että kaikki suomensukuisten vähemmistön kielet ovat Karjalan tasavallassa tasa-arvoisia. Mutta näyttää siltä, että kun toiset sukukielet siellä elpyvät lyydi kärsii vain tappioita. Lyydiläisten tähänastisiin saavutuksiin kuuluu vain ensimmäisen kirjan julkaiseminen v. 1993, Pitk Randaane -kansanperinneryhmän perustaminen ja epäsäännöllinen lyydin kielen opetus Kuujärven koulussa, joka sekin 10 vuoden kuluttua lopetettiin syksyllä 1998.

Lyydiläisistä kiinnostuneelle lukijalle suosittelisin tutustua allekirjoittaneen kirjoitukseen Lyydiläiskysymys (Kieliposti 3/92) ja Yrjö Rouheen Vunukkajahdissa lyydien mailla (Yliopisto 14/94). Tämän artikkelin mikkeliläinen lehtimies Yrjö Rouhe on kirjoittanut heti sen jälkeen kun me hänen Fordilla kesällä 1994 ajettiin koko Lyydimaan lävitse. Kielen surkea tilanne ja lyydiläisten vaikeat taloudelliset olot eivät silloinkaan ilahduttaneet sielujamme, mutta kauhein yllätys odotti meitä kotipitäjässäni Kuujärvellä. Siellä silloisen vieraspaikkakuntalaisista - "tulentahisista" - koostuneen pitäjän johdon päätöksestä oli traktoreiden telaketjuin tasoitettu ja kynnetty pelloksi 1500-luvulta tunnettu Syrjän kalmismaa. Kuolleiden esi-isiemme luurangot oli barbaarisesti kaivettu, heitetty pois maasta ja häpäisty. Siinä rikollisessa teossa ei ollut edes järkeä, koska 2/3 Kuujärven sovhoosin entistä peltomaata oli silloin tyhjillään.

Samalla Syrjän kalmismaalla vanhastaan sijaitsi Äänisen pogostien kirjurinkirjassa 1563 mainittu suurmarttyyrin pyhän Georgioksen kirkkopaikka ja Yrjö Jylhän runossa Laulu Kuujärvestä ylistetyt karsikkokuuset, mistä allekirjoittanut kertoo seikkaperäisesti kirjallisuuslehdessä Sever 8/97. 1823 Kuujärven seurakunnan varoilla rakennettu viimeinen Georgioksen kirkon rakennus on tuhoutunut tulipalossa v. 1924, minkä jälkeen paikallisten asukkaiden henkinen elämä ei voi vieläkään elpyä. Nykyään Kuujärvellä ei ole pienen pientä toimivaa rukoushuonetta, vaikka vain viitisen kilometrin päässä pitäjän keskustasta autioituneessa Akvehen kylässä yhä seisoo Sviisoin eli Ristin Ylentämisen tsasounan puurakennus.

"Toisen sortin karjalaiskansaa"

Pienen kansan kulttuuria, kuten kieltäkin, voi hävittää ei ainoastaan telaketjuin, vaan myös syrjinnällä. " Ovatko lyydiköt toisen sortin karjalaiskansaa, kun heidän puhemurteensa on jätetty kokonaan karjalan kielen kehitystyön ulkopuolelle?" kysyy rehellisesti aunuksenkielinen Akilan Iivana (Carelia 7/97, s. 70). Siltä tuntuu, kun edes 1995 laadittu lyydinkielinen aapinen "Abckird’" on jäänyt pois julkaisuluetteloista... Siltä tuntuu, kun Venäjän etevin lyydin kielen tutkija on saatettu liian kiireisesti eläkkeelle. Hän opettaa nyt suomea peruskoulussa, mutta hänen arvokkaat tutkielmat ja kielennäytteet ovat jääneet julkaisematta... Siltä tuntuu, kun ikivanhassa lyydiläisessä kylässä lopetetaan lyydin kielen opetus... Tai sitten äidinkielen asemesta koulussa opetetaan joko vieraita karjalaismurteita tai ei opeteta lainkaan suomensukuisia kieliä.

Myöskään yritykset auttaa lyydiläisiä Suomesta käsin eivät ole aina onnistuneet. Näin meni myttyyn Lüüdin kielen da kultuuran siebran perustamiskokous 30.11.1995 määräenemmistön puutteen takia, siitäkin huolimatta, että siihen osallistui akateemikko Virtaranta.

Monet meistä ovat ihailleet värikkäitä pienikokoisia "Jeesuksen Elämä" -käännöskirjoja lapsille, jotka Raamatunkäännösinstituutti (RKI) on julkaissut vepsäksi, varsinaiskarjalaksi, aunukselaismurteella ja muilla suomen sukukielillä. Mutta kun v. 1997 RKI:lle oli ehdotettu "Jeesuksen Elämän" käännösversio lyydin kielellä (lyydiksi ei aikaisemmin ollut käännetty edes Isämeidän), RKI siihen tutustumatta kävi puhelinneuvotteluja Petroskoissa toimivan käännösryhmän kanssa, minkä jälkeen antoi kielteisen vastauksen perustellen sen "mahdottomuudella syventyä eksegeettiseen tarkistukseen" "voimavarojen" puutteessa. Eipä ihme ole, kun RKI viimeisin voimin ja varoin avustaa evankeliumien käännöstyötä ylen suositulla aunukselaismurteella, murteella, jolle hengellisiä tekstejä on käännetty vuodesta 1804 alkaen ja jolla kaikki neljä evankeliumia oli julkaistu jo vuosisatamme alussa: Matteus - 1913, Markus - 1919, Luukas - 1912, Johannes - 1914 ja 1921! Eikös kunnon kristityn tulisi auttaa myös vähävoimaista?

 Näkemys tulevaisuuteen

Tässä on vain muutama esimerkki estejuoksua muistuttavasta toiminnasta lyydin kansan elvyttämisen ja valistamisen hyväksi. Kielensä säilyttämiseksi lyydiläiset lapset, samoin kuin vepsäläiset, karjalaiset, aunukselaiset ja koko maailman erikieliset lapset tarvitsevat vain kunnon opetusta ja väririkkaita lukukirjoja, eikä surkeita kuvattomia illegaalisia monisteita. He tarvitsevat kunnioitusta omaa kieltä kohti.

Tätä nykyistä menoa lyydin kieli voi kuolla jo lähitulevaisuudessa, varsinkin kun taloudelliset asiat rajan takana ovat pahoin rempallaan. Jonkun vuosikymmenen kuluttua meille jää vain hyväillä Juho Kujolan Lyydiläismurteiden sanakirjan ja Pertti Virtarannan Lyydiläisten tekstien sivuja ja ajatella itsekseen: "Merja, muroma, lyydi - sammuneet sukukielemme... Mutta minähän olisin voinut tehdä jotain sen kielen pelastamiseksi!"