Kujärven Obraman Fed’uun Miikul
(Miikul Pahomov)
LYYDIN KANSAN ALKUPERÄSTÄ
Lüüdin rahvahan sündünd
(Esitelmä Itämerensuomen koti -konferenssissa, Võro 20.10.2006)
1. Itämerensuomalaiseen kieliryhmään kuuluvat lyydiläiset ovat Karjalan tasavallan alkuasukkaita, joiden perinteinen asuma-alue sijaitsee Aunuksen kannaksen itäosassa. Lyydiläisten omakielinen nimitys on lüüdikuo ’lyydikko’ tai lüüdilaine ’lyydiläinen’. Lyydin kieli, jota puhuu n. 100-500 henkeä muutamissa Karjalan tasavallan Kontupohjan, Prääsän ja Aunuksen piirin kylissä, kuuluu sammuviin suomalais-ugrilaisiin kieliin. Viime vuosisadan alussa lyydin kielen puhujamäärä oli n. 10 000 henkeä. (Turunen 1946: 8–9). Lyydin kieli, josta lyydiläiset itse käyttävät nimityksiä lüüdikš (transl.) ja lüüdikiel’, koostuu kolmesta päämurteesta: järvilyydistä (pohjoismurteet), jokilyydistä (keskimurteet) ja metsälyydistä (Kuujärven lyydiläismurre). Lyydiläisalueen eteläpuolella puhuttu Sakilan eli Järventakuisen murre sekä Petroskoinlahden pohjoisrannalla puhuttu Lohmojan murre kuolivat 1940-luvun jälkeen.
2. Lyydinmaan paikannimistön vanhin kerrostuma sisältää saamelaisperäisiä nimiä, jotka paljastavat kantalappalaisten asuneen Aunuksen kannaksella vielä 1. vuosituhannen loppupuolella. Näitä ovat mm. Vaaseninjoen (ven. reka Važinka) seudun vuaž-alkuiset paikannimet, jotka juontuvat saamen sanasta vaadž ’vaadin , naarasporo’ (Kert 1960: 86–92, 1982: 12, Nissilä 1967: 99–100), esim. Vuažoja, Vuažlambid, Vuažeselge, Vuažesuo, Vuažand’ogi, Vuažammägi, Vuažampadonkoski, Vuažen’ (kylännimi), Vuažnend’ogi.
Lyydiläisten alkukotia on siis etsittävä paljon etelämpää, todennäköisesti nykyisen Novgorodin alueelta, jonka vanha paikannimistö on itämerensuomalaista perua, esim. ozero Il’men’, aik. kronikoissa jezero Ilmer’ (< *Ilmär’, vrt. Kalevalan Ilmari) < Ilmajärvi, reka Msta < Mustajoki. Sinne Peipsijärven ja Pihkovanjärven itäpuolelle Terho Itkonen on myös sijoittanut olettamansa itäkantasuomen, jonka vanhimmat erikoispiirteet ulottuvat vatjaan ja eteläviroon sekä eräihin etäsukukieliin saakka (Itkonen 1983: 209–). Hypoteettista itäkantasuomea koskevassa artikkelissaan Itkonen esittää mm., että ”vanha itäinen komponentti on joltain osin vaikuttanut myös eteläviron muotoutumiseen”, ja luettelee joukon etelävirolle ja itäisille itämerensuomalaisille kielille yhteisiä kieliopillisia ja sanastollisia piirteitä, esim. lekseemin virE tsidzo, lyyd. tšidžo (Naamoila; LMS s. 440) ’sisko’, jossa myös affrikaatat ovat yhteistä perua (mts. 216–217).
Toisaalta nykylyydin ja viron välillä on niin paljon yhteisiä piirteitä, että lyydin ja viron välillä on täytynyt olla kieliyhteys myöhäiskantasuomea välittömästi seuranneena aikana; vrt. esimerkiksi
a. Loppuheitto
must (suom. musta)
rand (suom. ranta)
lehm (suom. lehmä)
leib (suom. leipä)
sepp (suom. seppä)
sarv (suom. sarvi)
niit (suom. niitty)
b. Vokaalisoinnun katoaminen
lehmad (suom. lehmät)
pimedad (suom. pimeät)
pidada (suom. pitää)
c.Klusiileja kolmannen tavun alussa
lagedad (suom. lakeat)
pimedad (suom. pimeät)
pidada (suom. pitää)
d. Sisäheittoa
antud (suom. annettu)
makstud (suom. maksettu)
e. Yks. 3. p. preesensin päätteenä on -b
puhub ‘puhaltaa’ (suom. puhuu ‘pakisee’)
maksab (suom. maksaa)
armastab (suom. rakastaa)
f. d-loppuinen passiivin partisiippi
antud (suom. annettu)
makstud (suom. maksettu)
g. Lauserakenteita, esim. kuni-konjuktion käyttö
lyyd. Vuota, kuni mina tulen.
vir. Oota, kuni mina tulen.
h. Sanastollisia yhtäläisyyksiä
vihm (suom. sade)
lyyd. rahvaz, vir. rahvas (suom. kansa)
lyyd. eht, vir. õhtu (suom. ilta)
lyyd. mado, vir. madu (suom. käärme)
lyyd. nižu, vir. nisu (suom. vehnä)
lyyd. sarai, vir. sara (suom. lato)
lyyd. nedal’, vir. nädal (suom. viikko)
lyyd. pühäpäiv, vir. pühapäev (suom. sunnuntai)
armastada (suom. rakastaa)
puhuda (suom. puhaltaa)
lyyd. magata, vir. magada (suom. nukkua)
Lyydiläisten ja virolaisten esi-isien puhuma kantasuomi alkoi muuttua erityisesti itäslaavien tultua Ilmajärvelle ja Peipsijärvelle. Valentin Kiparskyn mukaan itämerensuomalaiset heimot joutuivat kosketuksiin slaaveihin ”ei ennen 500-lukua, mutta varmasti ennen 800-lukua”, jonne vanhimmat slaavilaisperäiset lainat ajoitetaankin (1956: 81–82). Ensimmäisinä Ilmajärvelle saapuivat novgorodilaiset sloveenit, jotka tulivat sinne etelästä Lovattia pitkin. Pihkovan virolais-vatjalaiselle alueelle tulivat myöhemmin krivitšit, jotka lähdettyään Väinäjoen yläjuoksulta saapuivat Pihkovan ja Peipsijärven Velikaja-jokea pitkin.
Ilmajärvellä sloveenit tapasivat ensi kertaa itämerensuomalaisia – ilmeisesti lyydiläisten esi-isiä –, joita he rupesivat nimittämään tšuudeiksi. Myöhemmin tämä sana kulkeutui novgorodilaisilta saamelaisille (Bubrih 1947: 26), jotka alkoivat käyttää sitä etelämpänä asuvia itämerensuomalaisia naapureitaan tarkoittaen (saam. čudde). Venäjän sana tšud’, jonka johdannaisena pidetään adjektiivia tšužoj ’vieras’, on selitetty germaanilaisperäiseksi (Bubrih 1947: 25–26, Grünthal 1997: 171). Tšud’ (yks. nom. tšudin) on kollektiivinen substantiivi, joka on tarkoittanut slaaveille kielellisesti vierasta heimoa. Siitä johtunee, että venäläiset viittasivat sillä eri aikoina eri itämerensuomalaisiin heimoihin, 1. vuosituhannen alkuun saakka ilmeisesti lyydiläisiin, 1000-luvulta alkaen virolaisiin (Grünthal 1997: 152, 158) ja 1250-luvulta aina 1900-luvun alkuun saakka vepsäläisiin (Bubrih 1947: 24, Grünthal 1997: 160). Tšuudeiksi kutsuttiin myös muita itämerensuomalaisten ryhmittymiä, mutta suoranaisissa kosketuksissa saamelaisten kanssa olivat kaikista ”tšuudeista” varmimmin lyydiläiset. Tämä seikka puolestaan puhuu sen puolesta, että čudde-lainan saamelaiselle antaneet slaavit tarkoittivat tällä sanalla alkuaan lyydiläisten esi-isiä.
3. Slaavien asettuessa Ilmajärven ja Peipsijärven väliselle alueelle lyydiläisten esi-isät alkoivat siirtyä Olhavanjokea pitkin pohjoiseen. Tästä vaelluksesta pohjoiseen lienee muistona Olhavan keskijuoksussa sijaitsevan Tšudovon kaupungin nimi. Osa tšuudeja jäi kuitenkin vanhalle asuinseudulleen, jossa he paikallisena substraattina osallistuivat Novgorodin venäläisten geneettiseen muodostukseen ja vaikuttivat pohjoisvenäläisten murteiden syntymiseen (Moratševski 1900: 110–111, Sedov 1979: 75, 80).
800-luvulla tšuudilaisia siirtolaisia asettui Laatokan kaakkoisrannikolle Olhavan ja Syvärin muodostamaan nurkkaukseen omaksuen siellä lähistöllä sijainneen Aldeigjuborgin eli Laatokanlinnan varjagien kurgaanikulttuurin, jonka aika päättyi kristinuskon tultua Laatokan alueelle 1200-luvulla. Laatokanlinna oli viikinkien ensimmäinen asutus nykyisen Venäjän alueella ja mainitaan 860-luvun kronikoissa Rurikin hallituskaupunkina. Rurikin kuoleman jälkeen (879) valtakunnan keskus siirtyi Novgorodiin eli Uuteenkaupunkiin, ja sitten vuonna 882 Kiovaan. Siihen saakka kronikat tavallisesti mainitsevat tšuudit heti varjagien eli rusien perässä: “Päättivät Rus’ ja Tšud’ ja sloveenit ja krivitšit ja Vesit...” (862). Varjagien veronmaksajina ja liittolaisina Laatokan tšuudit ottivat aktiivisesti osaa muinaisvenäläisen federaatiovaltion muodostukseen. Kaakkois-Laatokalta lyydiläisten esi-isät alkoivat asuttaa Laatokan ja Äänisen välisiä maita, joiden 900–1200-luvulle ajoitetut kurgaanit ovat S. I. Kotškurkinan mukaan kaakkois-Laatokan kurgaanikulttuurin pohjoisaluetta (1994: 12–14). Näin Aunuksen kannakselle syntyi vakinaista lyydiläistä asutusta.
Lyydiläisten lähikielisukulaisiin, vepsäläisiin, viitataan Venäjän varjagikauden kronikoissa nimellä Ves’. Vepsäläisten asuinalueeksi kronikat toistuvasti osoittavat Valkeajärven seudun (Nazarenko 1979: 153, Grünthal 1997: 104). Vuoden 862 kohdalla Nestorin kronikka kertoo, että vepsäläiset olivat Valkeajärven seudun alkuperäisiä asukkaita; he olivat tšuudien, slaavien ja krivitšien ohella kutsumassa varjagiruhtinaita hallitsijoikseen, ja Rurikin toinen veli, Sineus, asettui asumaan Valkeajärvelle. Vasta Novgorodin ruhtinaskunnan aikana v. 1251 vepsäläisiä ensimmäistä kertaa kutsutaan tšuudeiksi (ks. Bubrih 1947: 23–25, Grünthal 1997: 160).
Arkeologiset tutkimukset osoittavat, että Valkeajärven vepsäläinen kulttuuri eroaa selvästi kaakkois-Laatokan kurgaanikulttuurista ja että nämä kaksi kulttuuria kuuluivat eri etnisille ryhmille (Šaskolski 1979: 48, Nazarenko 1979: 152–156). V. A. Nazarenkon mukaan alueen paikannimet ja vepsäläisten nykyinen asuma-alue eivät tue olettamusta, että Laatokan kurgaanikulttuuri olisi ollut muinaisvepsäläistä (mts. 153–154). Myös muut tutkijat ovat huomauttaneet, että vanhan vepsäläisalueen rajaamiseen aiemmin käytetyt ves’-aineksiset paikannimet voivat palautua venäjän ’kylää’ merkitsevään sanaan ves’ tai itämerensuomalaiseen sanaan vesi (Grünthal 1997: 102). Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Aleksander Barantsevin historiallis-vertailevien tutkimusten perusteella lyydi ja aunus eivät ole kehittyneet vepsästä, kuten Dmitri Bubrih on aikoinaan esittänyt (Barantsev 1989: 21; Barantsevin johtopäätökset on saatavilla myös Lyydin Humanitaarisen Säätiön nettisivulla http://luudifund.sampo.ru). Esim. lyydin ensitavun diftongit ovat Barantsevin mukaan kehittyneet kantasuomen pitkistä vokaaleista eikä vepsästä, jossa ensitavun pitkät vokaalit ovat säännöllisesti lyhentyneet, vrt. esim. lyyd. mua ’maa’, piä ’pää’, veps. ma, pä. Barantsevin johtopäätöksiä tukee mm. se seikka, että joissakin aunukselaismurteissa ensitavussa esiintyykin odotettujen diftongien asemesta pitkiä vokaaleja. Sanotun valossa on todennäköistä, että itäkantasuomeen palautuvasta kieliläheisyydestään huolimatta lyydiläiset ja vepsäläiset edustavat eri muinaisheimoja.
4. 1100-luvulla Novgorod kehittyi vähitellen Vienanmerelle asti ulottuvaksi ruhtinaskunnaksi, jonka tärkeimpiä keskuksia olivat Novgorod, Pihkova ja Laatokka. Tätä kolmijakoa heijastaen Novgorodin ruhtinaskuntaan kuuluvia etnisiä komponentteja ruvettiin nimittelemään novgorodilaisiksi, pihkovalaisiki ja laatokkalaisiksi (Sedov 1979: 77–78). Viimeksi mainittu termi ladožane tarkoitti Laatokan tšuudeja, lyydiläisten esi-isiä, jotka kuuluivat Novgorodin yhteyteen. Niinpä Sofian kronikan mukaan v. 1337 Käkisalmen karjalaiset ruotsalaisten avulla hävittivät kaupungissa asuneet kristityt, novgorodilaiset ja siellä vierailleet laatokkalaiset (Kotškurkina 1990: 45).
Etnonymiä Tšud’ alettiin nyt käyttää Novgorodin ruhtinaskunnan ulkopuolelle jääneistä ryhmistä, mm. virolaisista, kuten edellä oli puhetta. Ruhtinaskunnan kolmijakoinen väestöpohja heijastuu myös Novgorodin kaupungin rakenteessa, joka koostui kolmesta osasta: sloveenilaisesta (Slovenskij), narvalaisesta (Nerevskij) ja lyydiläisestä (Ljudin). Noihin aikoihin lyydiläiset ovat todennäköisesti omaksuneet novgorodilaisilta omakielisen nimityksensä. Sana ljudi (yks. nom. ljudin, ljud’) tarkoitti muinaisvenäjässä aatelistoon kuulumattomia vapaita ihmisiä (ks. Bolšaja Entsiklopedija s. 418, vrt. ven. prosto/ljudin ’rahvaanmies’, ne/ljud’ ’epäihminen’). Tällä nimellä lyydiläiset ovat korostaneet vapauttaan orjuudesta, jonka alaiseksi he eivät joutuneet myöskään tsaarin aikana. On huomattava, että muista itämerensuomalaisista poiketen lyydiläisillä ei esiinny mitään erikoista omaperäistä nimeä, mikä selittynee siitä, että lyydiläiset heti alussa joutuivat Novgorodin yhteyteen.
Kaikesta päätellen heillä on ollut huomattava rooli pohjoisvenäläisten muodostusprosessissa. Kaakkois-Laatokan lyydiläiset ovat kanta-alueellaan Ilmajärven tšuudien tapaan sulautuneet slaavilaisväestöön myötävaikuttaen pohjoisvenäläisten murteiden syntymiseen. Yhteisslaavilaisesta kantakielestä kehittynyttä muinaisvenäjää puhuttiin 600-luvulta 1300-luvulle jKr. (Arvat 1977: 33, 63). Tämä ajanjakso on ollut intensiivisen lyydiläis-novgorodilaisen vuorovaikutuksen aikaa. Lyydiläisiltä, joiden nautinta-alueet ulottuivat Vienanmeren rannikolle (historiallisissa asiapapereissa mainittuihin Taipaleen takaiseen Tšuudiin ja Biarmiaan), novgorodilaiset oppivat uusia tekniikan aloja, mm. merenkulkua. Niinpä novgorodilaiset sanat uškui ’uisko, iso vene’ ja uškuinik ’novgorodilainen, merenkävijä’ (Popov 1990: 21) palautuvat lyydiläiseen alkumuotoon *uškoi (< *uiskoi, vrt. suom. uisko), jossa esiintyy kolme lyydin kielelle ominaista piirrettä: ui-diftongin reduktio sk-yhtymän edellä, äänteenmuutos s > š sekä i-loppuisen diftongin säilyminen sanan lopussa.
Varsinaisten lyydiläisten tapaan myös äänisvepsäläiset ja läntiset keskivepsäläiset ovat kutsuneet itseään ja kieltään sanalla lyydi (Bubrih 1947: 30, Grünthal 1997: 98). Vanha vepsäläisten nimitys vepsa- ~ bepsa- on säilynyt etelävepsäläisillä ja itäisillä keskivepsäläisillä, siis niillä vepsäläisillä, jotka asuvat lähimpänä Ves’-heimon historiallista kanta-aluetta,Valkeajärveä.
Laatokan itärannikolla asuneet länsilyydiläiset joutuivat jo varhain läheisiin kosketuksiin karjalaisten kanssa, minkä seurauksena heidän ”lyydin kielensä” voimakkaasti karjalaistui. Karjalaisen astevaihtelujärjestelmän omaksumisen myötä etnonymistä lüüdilaine tuli liügiläine ja translatiivimuoto lüüdikš muuttui muotoon livvikse. Näin syntyi yksi karjalan kielen päämurteista – livvi eli aunus.
5. Aunuksen itäisen kielirajan takana lyydin kieli on kaikesta huolimatta toistaiseksi säilynyt. Vaikka erilaiset karjalaisvaikutukset ovat jättäneet jälkensä lyydin murteisiin, kieli on kokonaisuudessaan sitkeästi pysynyt kvalitatiivisen astevaihteluttomuuden kannalla, esim. poig ’poika’, poigad ’poikaa, pojat’. Siitä huolimatta venäläiset viranomaiset jo 1800-luvun jälkipuoliskolla luokittelivat lyydiläiset karjalaisiksi. Sen ohella kuitenkin huomattiin, että lyydiläiset ovat ”tšuudilaista alkuperää” ja heidän kielensä ”huomattavasti eroaa aunuksenkarjalaisten kielestä” (KOG 1856). Myös neuvostoaikana lyydiläisiä pidettiin ja vielä nytkin pidetään Venäjällä sekamurretta puhuvina ”harmaina” karjalaisina. Siksi lyydiläisten kieli ja kansankulttuuri eivät ole koskaan saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota.
6. Suurta maailmaa on kautta aikojen hallinnut indoeurooppalainen filosofia, jonka mukaan käsitteille kieli ja kansa on ominaista globaalinen ajattelu, sotahistoria ym. Lyydiläiset ovat pohjolan intiaaneja, joiden kielestä puuttuu käsite ”murre” ja jotka kutsuvat itseään ”kansaksi” (lyyd. rahvaz, narod) ja kieltään ”kieleksi” (lüüdikiel’, meiden kiel’). Etnofuturismi on tuonut esille pohjoisen eli uralilaisen filosofian, joka ei pyri yleistyksiin eikä standardeihin. Tämän näkemyksen mukaan historian valtatien reunuksella selvinneillä uhanalaisilla lyydiläisillä on oikeus olla se, mikä he todellisuudessa ovat: uralilainen kansa, joka puhuu omaa kieltään.
LÄHDELUETTELO
Arvat 1977 = Arvat, N. N.; Skiba, Ju. G. Drevnerusskij jazyk. Kijev 1977.
Bolšaja Entsiklopedija = Bolšaja Entsiklopedija. Dvenadtsatyj tom. Landau–Melamed. Sankt-Peterburg 1903.
Bubrih 1947 = Bubrih, D. V. Proishoždenije karel’skogo naroda. Petrozavodsk 1947.
Grünthal 1997 = Grünthal, Riho. Livvistä liiviin. Itämerensuomalaiset etnonymit. –Castrenianumin toimitteita 51. Helsinki 1997.
Itkonen 1983 = Itkonen, Terho. Välikatsaus suomen kielen juuriin. - Virittäjä 87 (1983).
Kert 1960 = Kert, G. M. Nekotoryje saamskije toponimitšeskije nazvanija na territorii Karel’skoj ASSR. - Voprosy jazykoznanija 2 (1960).
Kert 1982 = Kert, G. M.; Mamontova, N. N. Zagadki karel’skoj toponimiki. Izdanije 2-e, ispravlennoje i dopolnennoje. Petrozavodsk 1982.
Kiparsky 1956 = Kiparsky, V. Suomalais-slaavilaisten kosketuksien ajoituksesta. – Virittäjä 60 (1956).
KOG 1856 = Kantseljarija Olonetskoj gubernii. 17 nojabrja 1856 goda. Lojanskij pogost. – TsGA RK, f. 1, op. 46, ed. hr. 21/219, l. 80 (Aunuksen kuvernementin kanslian Kuujärven pogostia koskeva asiakirja).
Kotškurkina 1990 = Kotškurkina, S. I.; Spiridonov, A. M.; Džakson, T. N. Pismennyje izvestija o karelah. Petrozavodsk 1990.
Kotškurkina 1994 = Kotškurkina, S. I. Priroda Olonetskoj zemli. Pervyje poselenija. – Drevnij Olonets. Petrozavodsk 1994.
LMS = Lyydiläismurteiden sanakirja. Toimittanut ja julkaissut Juho Kujola. – LSFU IX. Helsinki 1944.
Moratševski 1900 = Moratševskij, V. V.; Stavrovskij, Ja. F. Raspredelenie naselenija Ozernoj oblasti po territorii, ego etnografitšeskij sostav, byt i kul’tura. – V. P. Semenov (toim.). Rossija. Polnoje geografitšeskoje opisanije našego otetšestva. Tom III. Ozernaja oblast’. Sankt-Peterburg 1900.
Nazarenko 1979 = Nazarenko, V. A. Ob etnitšeskoj prinadležnosti priladožskih kurganov. / Laatokan kurgaanien etnisestä kuuluvaisuudesta. – Finno-ugry i slavjane. Doklady pervogo sovetsko-finljandskogo simpoziuma po voprosam arheologii 15–17 nojabrja 1976 g. / Suomalais-ugrilaiset ja slaavilaiset. I Neuvostoliittolais-suomalaisen arkeologisen symposiumin alustukset 15. - 17. marraskuuta 1976. Leningrad 1979.
Nissilä 1967= Nissilä, Viljo. Die Dorfnamen des alten lüdischen Gebietes. – SUST 144. Helsinki 1967.
Popov 1990 = Popov, S. V. Nazvanija studjonyh beregov. Murmansk 1990.
Šaskolski 1979 = Šaskolskij, I. P. Problemy etnogeneza pribaltijsko-finskih plemen jugo-vostotšnoj Pribaltiki v svete dannyh sovremennoj nauki. / Lounais-Baltian itämerensuomalaisten heimojen syntyperän ongelmia nykytieteen perusteiden valossa. – Finno-ugry i slavjane. Doklady pervogo sovetsko-finljandskogo simpoziuma po voprosam arheologii 15 - 17 nojabrja 1976 g. / Suomalais-ugrilaiset ja slaavilaiset. I Neuvostoliittolais-suomalaisen arkeologisen symposiumin alustukset 15.–17. marraskuuta 1976. Leningrad 1979.
Turunen 1946 = Turunen, Aimo. Lyydiläismurteiden äännehistoria I. Konsonantit. – SUST 89. Helsinki 1946.